Erään opettajan tie ja kokemukset opettajana

Eikö niin, että soittotunnit pitäisi aloittaa viimeistään kuusivuotiaana, jos haluaa musiikista itselleen ammatin? Tällaista väitettä kuulee vieläkin, mutta omalla kohdallani se ei ainakaan pitänyt paikkaansa, sillä menin ensimmäiselle pianotunnille vasta yksitoistavuotiaana.

Ennen soittotuntien aloittamista olin jo jonkin aikaa opetellut itse soittamaan äitini vanhoista pianokirjoista ja kavereitani matkimalla. Koulussa oli opetettu keski-C:n paikka ja siitä laskemalla pystyin selvittämään kappaleiden nuotit. Sävellajitkin opin ymmärtämään, kun eräänä päivänä soittaessani äitini huusi keittiöstä, että nyt ei kyllä kuulosta oikealta. Väitin kivenkovaa, että soitan juuri oikeat nuotit, kunnes huomasin viivastorivien alussa hashtag-merkin ja tajusin, että sen kohdalla olevia nuotteja pitää muuttaa. Pianonsoitosta oli pikkuhiljaa kehittymässä intohimoni, joten oli aika aloittaa soittotunnit.

Valkoinen pianoni

Tästä kokemuksesta olen myös ammentanut omassa opetuksessani. On parasta antaa oppijalle tilaa keksiä itse ratkaisuja ja oppia kokeilemalla, erehtymällä ja onnistumalla omaan tahtiin. Omat kappaletoiveet, itse keksiminen ja ihan vaan soittimella leikkiminen ja yhdessä jammailu opettavat joskus jopa enemmän kuin jonkun pianokoulun seuraaminen sivu kerrallaan. Uskon vahvasti, että mitä hauskempaa soittaminen ja soittotunnit ovat, sitä nopeammin oppii ja myös haluaa oppia ja harjoitella.

AUSTRALIASTA HELSINGIN KAUTTA YLIHÄRMÄÄN – JA TAKAISIN PÄÄKAUPUNKIIN

Kun täytin kuusitoista, muutimme perheeni kanssa Australiaan. High school:issa piti jo päättää mitä haluaa opiskella ammatikseen ja tehdä ainevalinnat sen perusteella. Päätin panostaa musiikkiin, sillä niin valtavan elämänmuutoksen aikana musiikki oli jotain tuttua ja turvallista ja se kiinnosti minua kaikkein eniten. Suoritin pianotutkinnot hyvin arvosanoin ja pääsin The University of Queensland:iin opiskelemaan musiikkia. Opintojen ohella sain ensimmäiset piano-oppilaani ja löysinkin itsestäni pedagogin. Sille tielle olen jäänyt.

Valmistuttuani päätin muuttaa takaisin Suomeen, mutta hämmästyksekseni sain tietää, ettei australialaisella tutkinnolla tee Suomessa juuri mitään, joten jouduin takaisin koulun penkille Metropolia-ammattikorkeakouluun aikuisopiskelijana. Päätin ottaa vaihteen vuoksi pääaineeksi musiikin perusteet ja oli mahtavaa oppia ymmärtämään musiikin kieltä vielä syvällisemmin ja opetinkin ainetta muutaman vuoden eri musiikkiopistoissa. Metropolian lauluopintojen myötä löysin myös siitä itselleni rakkaan instrumentin pianon lisäksi. Kannatti siis opiskella lisää!

Meeko-kissani osallistuu aktiivisesti tuntien suunnitteluun.

Opintojen loppuvaiheessa muutin mieheni perässä Etelä-Pohjanmaan Ylihärmään. Yli kahden miljoonan asukkaan Brisbanesta Helsinkiin ja sieltä edelleen alle kolmen tuhannen asukkaan Ylihärmään oli hauska ja opettavainen kokemus, mutta ei kulunut vuottakaan, kun kutsuimme pääkaupunkiseutua taas kodiksi ja sain työpaikan Musiikkikoulu Demosta. Nyt kolmen vuoden jälkeen ratkaisu on tuntunut edelleen oikealta ja talon rakentamisen myötä entistäkin pysyvämmältä.

DEMOSTA LÖYTYI TYÖ JA YSTÄVIÄ

Musiikkikoulu Demosta on tullut minulle vähän niin kuin koti työelämässä. Opettajana Demossa on parasta yhteisöllisyys – se, että jokainen on tervetullut juuri sellaisena kuin on. Demossa ei ole pääsykokeita, joten mukaan pääsee kaikki iästä ja tasosta riippumatta. Muiden opettajien kanssa on aina hauskaa ja helppoa tehdä yhteistyötä – Demon rento ja lämmin ilmapiiri todella jatkuu pintaakin syvemmälle. Vaikka joskus tehdään pitkää päivää, etenkin konserttien aikaan, työkaverit ja oppilaat auttavat jaksamaan. Opettaminen on sitä paitsi niin hauskaa, etteivät pitkät opetusillatkaan tunnu oikeastaan edes työltä.

Kolleegani Katan kanssa Demo-tapahtumaa järjestelemässä

Vaikka musiikki onkin intohimoni, vielä suurempi syy miksi tätä työtä teen on siinä kohtaamani ihmiset. Koko pedagoginen ajatusmaailmani alkaa siitä, että kaikilla olisi hyvä olla, saisi tulla kuulluksi ja kohdatuksi omana itsenään ja kokea aitoa läsnäoloa. Jokainen ihminen on arvokas ja musiikki kuuluu kaikille.

Oma polkuni opettajaksi on ollut melko poikkeuksellinen, mutta juuri itselleni sopiva ja olen todella kiitollinen, että saan tänä päivänä kutsua itseäni musiikkipedagogiksi. Saan joka päivä hämmästellä kuinka taitavia oppilaani ovat ja miten he ovat oman ahkeran työn kautta kehittyneet, sekä nähdä kuinka paljon iloa musiikki tuo jokaisen elämään. Voiko ammatilta enempää toivoa?

Terkuin,
Niina-ope

Jätä kommentti